Kun ei mikään huvita…

”Ei huvita”, ”tänään en jaksa mitään”, ”väsyttää”… Tuttuja ajatuksia varmasti jokaiselle. Joskus tällaisten ajatusten lisääntyessä kyse voi olla masennuksesta tai vähintään uupumisesta, mutta ei aina. Oli niin tai näin, näiden tunteiden ja ajatusten ”armoille jääminen” ei takuuvarmasti tilannetta paranna. Kun tunteet ja ajatukset saavat ”päättää” mihin suuntaan askeleita ihminen ottaa, ihminen hyvin todennäköisesti asteittain kadottaa hallinnan tunnetta elämässään ja kulkee myös hyvin todennäköisesti omien tavoitteidensa ja itselle tärkeiden asioiden näkökulmasta ns. vikasuuntaan.

Hallinnan tunteen takaisin saavuttaminen on tärkeä askel kohti parempaa oloa. On tärkeää, että pyrkii vaikuttamaan niihin asioihin ensin, mihin helpoiten pystyy. Ja kyllä – ikävistä tunteista ja ajatuksista huolimatta. Olennaisen tärkeää on ottaa riittävän pieniä, itsestä mahdolliselta tuntuvia askeleita. Vain sinä tiedät, mikä sinulle on mahdollista.

Kunhan suunta on omien tavoitteiden ja itselle tärkeiden asioiden kannalta oikea, ei askeleen suuruudella ole väliä. Omia voimavaroja saa ja pitää kuunnella – ja samalla asteittain myös haastaa; entä jos teenkin itselleni ruokaa, vaikka väsyttää?  Itsensä hyväksi voi tehdä paljonkin, vaikka mieli olisi matala. Kaikki tekeminen ei ole ns. hyödyllistä ja voi olla jopa haitallista suunnata vähät voimavarat sellaisten asioiden eteen ponnisteluun, joista seuraukset itsensä kannalta ovat lyhyellä ja/tai pitkällä aikavälillä kielteiset.

Havainnoimalla oppii – ja itsehavainnointi kannattaa aina! Voit päivittäin havainnoida, mihin voimavarasi suuntaat silloin kun ”ei huvita”, ”väsyttää” tai ”turhauttaa”. Tarkastelemalla toimintasi seurauksia itsesi kannalta (esim. mitä tapahtuu mielialalle) löydät vastauksia itsellesi: näin minun kannattaa tai ei kannata toimia tuntiessani näin (tunteista/ajatuksista huolimatta).

Liikaa ei tietenkään pidä itseltään alkuun vaatia. Aluksi voi riittää jokapäiväisten rutiinien ylläpitäminen. Itselleen voi antaa myönteistä palautetta jaksaessaan huolehtia säännöllisestä ruokailusta tai aamutoimien tekemisestä, vaikka ei olisi lähdössä kotoa mihinkään. Mielialan ja yleisen hyvinvoinnin kannalta voi myös olla tärkeää, että säilyttää kiinnostuksen ympäristöön ja asioihin, joita ympärillään tapahtuu. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lukee aamun lehden säännöllisesti tai seuraa uutisia televisiosta. Lukeminenkin voi olla hyvä keino saada ikään kuin myönteisessä mielessä pakokeino oman tilanteensa miettimisestä. Pienien asioiden tekemiselle on tärkeää antaa arvo ja ymmärtää niiden tärkeys juuri hallinnan tunteen takaisin saavuttamisen näkökulmasta.

On tärkeää voida jälkikäteen kokea, että omalla toiminnalla oli merkittävä vaikutus oman tilanteen edistymisessä. Mahdollisten uusien vastoinkäymisten äärellä myöhemmin elämässä, pystyy siten ehkä paremmin luottamaan siihen, että itseltä löytyy kaikki tarvittava ja keinot sekä voimavarat päästä eteenpäin myös silloin.

Ihanat kamalat virheet – ja niistä saatu palaute

Ihanat kamalat virheet – ja niistä saatu palaute

Joskus ikävää palautetta saatuaan saattaa havahtua miettimään: ”kunpa en koskaan enää saisi palautetta, ainakaan kielteistä”. Tapaan työssäni ja saatanpa muutenkin tuntea ihmisiä, jotka suorastaan ponnistelevat kaikin voimin välttääkseen itseä kohtaan kielteisen palautteen ja uuvuttavat itsensä siinä sivussa. On nimi ttäin yllättävän aikaa ja voimavaroja vievää pyrkiä esimerkiksi ”täydellisen tekemisen” kautta välttämään virheitä, joista voisi saada kielteistä palautetta.

Virheiden pelko voi jopa täydellisesti lamata toiminnan, saada ihmisen  välttelemään jonkin tekemistä, koska vain siten pystyy olemaan täydellisesti ”turvassa” virheiltä – ja siis myös kielteiseltä palautteelta. Ainakin näin voi itselleen uskotella. Pettymys ja järkytyshän vain valitettavasti on sitäkin suurempi, kun kielteistä palautetta joskus kaikesta ponnistelusta huolimatta joutuu vastaanottamaan.

Kuulin psykoterapeutti-opinnoissani mietelauseen: Tekevälle sattuu, tekemättömälle ei koskaan mitään. Jotenkin tämä on jäänyt mieleeni elämään ja saanut itsenikin pohtimaan vielä tavallistakin enemmän virheiden pelkoa ja toisaalta yrittämistä ja erehtymistä ja kuinka varsinkin tuohon jälkimmäiseen olisi syytä suhtautua. Yrittäminen ja tekeminen ja siitä seuraavat ”sattumukset” tekevät elämästä kuitenkin monin tavoin mukavampaa kuin se, ettei koskaan uskaltaisi yrittää tai aloittaa mitään.

Virheiden itselleen salliminen ja sen hyväksyminen, että tekee virheitä, ei todennäköisesti kuitenkaan lisää virheiden määrää omassa elämässään. Mutta virheiden ja niistä saadun palautteen sietämisen se tekee helpommaksi. Onhan se paikoin ikävää joutua huomaamaan, että ihan kaikkea ei osaakaan tai pystykään tai joskus jotakin tulee  väärin ymmärrettyä tai vahingossa väärin toimittuakin. Aluksi näistä asioista palautteen saamisen jälkeen pahimmilta tuntuu ”itse itselleen kiinni jääminen”.

Oman itsensä kohtaaminen ”silmästä silmään”, ei ole helppoa, mutta ehdottoman palkitsevaa! Joskus voi olla jopa mahdollista jälkikäteen olla kiitollinen kielteisenkin palautteen antajalle siitä, että palautteen ansioista tuli mahdolliseksi tarkastella omaa toimintaa myönteisen kriittisin silmin ja sallittua itselleen kehittymisen mahdollisuus!

Tarkemmin ajateltuna, sepä olisikin vasta hirveää, jos kaikki kielteinenkin palaute jäisi jatkossa saamatta. Kielteinenkin palaute pakottaa havahtumaan, tarkastelemaan omaa toimintaa ja tekemistä kriittisesti, mikä kuitenkin tulisi olla eri asia kuin ”syyllistävästi”.

Mitä minä tarvitsen?

Lasten kanssa arkea eläessä ihminen tulee usein kiinnittäneeksi aiempaa konkreettisemmin huomiota ihmisen perustarpeisiin, kun on yritettävä ymmärtää arjen tekemisten ja kiireiden keskellä, mistä se ”lapsen kenkä puristaa”. Kun lapsi ilmaisee mielipahaa, harmia, itkee ilman ”ilmeistä syytä”, ei osaa kertoa mikä on, on aivan pakko kokeilla ns. perustarve kerrallaan, voisiko jonkin tarpeen tyydytyksestä löytyä ratkaisu. Joskus itku ja mielipaha hellittää kun lapsi saa ruokaa ja juomaa, joskus lapsi on hyvin kyllästynyt olemassa oleviin virikkeisiin ja kaipaa uusia. Joskus taas syli ja läsnä oleminen, pysähtyminen ja jakamattoman huomion antaminen ovat ratkaisuja lapsen tyytyväisyyden takaisin saamiseksi.

Pienten lasten vanhemmat usein huomioivat hyvin lastensa perustarpeet, mutta entä ne omat? Tunnistavatko ja antavatko vanhemmat itsensä tunnistaa omia tarpeitaan? Vai koetaanko ns. omat tarpeet jopa uhkana lasten hyvinvoinnille tai parisuhteelle. Valitettavasti hyvin usein niin on.

Aivan yhtälailla vanhemmillakin on perustarpeita, eikä niiden huomiotta jättäminen ja laiminlyöminen ainakaan kenenkään hyvinvointia paranna. Ei myöskään lasten. Kun äidin tai isän ”kengässä puristaa” jatkuvasti esimerkiksi ”vaihtelun puute”, ”aikuisten kontaktien puute”, ”itsensä toteuttamisen puute” tai jokin muu ”puute”, ei hyvinvointi varmastikaan olla samalla tasolla, kuin ilman näitä puutteita.

Yhdysvaltalainen psykologi Abraham Maslow on kehittänyt tarvehierarkiateorian, jossa ihmisen eri tarpeet ja motivaatiot jaettiin viiteen eri ryhmään. Vaikkakin teoriaa on osin kritisoitukin, osoittaa se mielestäni selkeästi, kuinka kaikilla meillä ihmisillä on sekä ns. alemman tason perustarpeita että ylemmän tason tarpeita. Ja hyvinvoinnin sekä terveyden kannalta on olennaista, että nämä tarpeet tulevat tyydytetyksi! Me aikuiset toki aivan eri lailla kuin lapset, kykenemme siirtämään tarpeen tyydytystä pidemmälle. Kaiken ei tarvitse tapahtua ”tässä, nyt ja heti”, mutta ikuisesti jatkuva omien tarpeiden tyydytyksen siirtäminen ei johda hyvinvoinnin kannalta usein kovinkaan hyvään lopputulokseen.

Psykologin vastaanotollani asiakkaan kanssa usein keskustellaan hyvinvoinnista näiden ihmisyyden perustarpeiden näkökulmasta. Niiden toteutumatta jäämisestä löytyy hyvin usein ”johtolankoja” sille, miksi ihminen kokee voivansa pahoin tai olevansa onneton, tyytymätön tai turhautunut elämässään. Etenkin ns. ylemmän tason tarpeet jäävät harmittavan usein tyydyttymättä kiireisessä suorituskeskeisessäkin ja tehokkuutta korostavassa työ- ja kotiarjessa. On tärkeää tunnistaa, mitkä ovat itse kullekin ns. ylemmän tason perustarpeita. Ovatko ne esimerkiksi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarve, arvostuksen tarve ja itsensä toteuttamisen tarve, kuten Maslow teoriassaan kuvaa? Vai ovatko ne joitakin muita? Kun omat tarpeensa tunnistaa, voi miettiä keinoja tarpeiden tyydyttämiseksi arkisten valintojen ja ratkaisujen keinoin. Jos omat tarpeet jäävät itseltäänkin hyvin piiloon, kuinka silloin voisi tietää mitä koittaa tavoitella, jotta voisi paremmin ja tuntisi iloisuutta ja onnellisuuttakin.

Omien tarpeiden tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen, niiden hyväksyminen ja tärkeinä pitäminen, siinäkö ainakin yksi ratkaisu hyvinvoinnin lisääntymiseen?